Olin lihava lapsi, pullukka. Olen siis aina ollut enemmän tai vähemmän lihava. Oikeastaan koko perheemme on enemmän tai vähemmän lihava. Jossain vaiheessa meidän perheestä jokainen on kokenut lihavuuden, laihduttamisen ja normaalipainon. Toiset ovat siinä pysyneet, toiset taas jojoilleet. Kukaan ei varmaan arvaa kumpaan minä lukeudun?
Ensimmäisen kerran laihduin ala-asteella 5.-6. luokan välissä, kun kouluterkkari viilasi meidän perheen ruokavaliota terveellisemmäksi. Tähän projektiin myös kuului liittyminen Painonvartijoihin äidin kanssa. Kyllä nuorta tyttöstä silloin hävetti! Kesäloman aikana saavutin normaalipainon eli jotain alle 80 kg (olin jo silloin 175 cm pitkä). Lähtöpainoani en edes muista, koska itse en osannut pitää painoani ongelmana. Paine laihduttamiseen tuli lähinnä ulkopuolelta (lue koulusta).
Paino pysyi kuitenkin vain hetken normaalissa, kunnes taas lähti nousuun lukiossa. Tuolloin muistan ensimmäisen kerran painaneeni juuri ja juuri yli 90 kg. Muistan aina seurailleeni painoa silloin tällöin Painonvartijoiden jälkeen. Välillä viikoittain, välillä taas puolen vuoden välein. Jossain vaiheessa opin käyttämään vaatteita hyvänä mittarina ja edelleen luotan enemmän housujen kireyteen/löysyteen kuin vaa’an lukemiin. Lukion jälkeen painoni nousi enemmän ja amk-opintoja opiskellessani huomasin vaa’an näyttävän jo lähelle 100 kg, iik! Tuolloin muistan painavimman luvun olleen jotain 98 kg paikkeilla.
Tämän kolminumeroisen luvun uhkaava lähestyminen ja seurustelun aloittaminen nykyisen mieheni kanssa antoivat uudenlaisen sysäyksen laihduttamiseen. Löysin myös itseni ensimmäistä kertaa jumpasta ja sen jälkeen vielä kuntosalilta (vaati kovasti rohkeutta silloin). Tuolloin laihduin puolen vuoden aikana n. 10 kg ja koko vuoden aikana yhteensä 15 kg kuin huomaamatta! En edes köyhänä opiskelijana omistanut vaakaa. Punnitsin itseni joskus, kun satuin vanhempien luona käymään ja yhtäkkiä huomasin vanhojen vaatteiden jäävän isoksi. Tuon samanlaisen sysäyksen haluaisin saada uudelleen. Muistan laihtuneeni ainoastaan sillä, että kiinnitin huomiota syömisnopeuteeni, annoskokoihin ja lisäsin liikuntaa. Nautin myös ruuasta silloin enemmän, koska hitaasti syödessä ehtii maistaa enemmän.
Tuon painon eli n. 85 kg onnistuin säilyttämään kolmisen vuotta. Kilot tulivat korkojen kera takaisin, kun muutimme seurustelun jälkeen yhteen. Niitä kiloja nyt kannetaan ja karistetaan.
Olen monesti miettinyt, että miksi aina lihon? Mitkä ovat minun kompastuskiveni? Ilmiselvää on, että lihottavat ruokailutottumukseni tulevat jo lapsuudesta. Muistan jo hyvin pienestä lapsesta asti (alle kouluikäisestä) pitäneeni lähes kaikesta ruuasta. Kala oli ainut, joka ei maistunut. Nykyään sekin on herkkua. Suurin lihottava tekijä itsellä taitaa kuitenkin olla liian suuret annokset ja ruuan liian nopea katoaminen kitusiin. Olen myös huomannut, että minun on hyvin vaikea tunnistaa, milloin olen täynnä ja milloin minulla on oikeasti nälkä.
Olenkin nyt tuumaillut kiinnittäväni enemmän huomiota siihen, että pureskelen ruuan kunnolla ja lasken lusikan/haarukan alas siksi aikaa, että edellinen lasti on nielaistu alas. Yleensä ahdan ruokaa lisää suuhun, kun osa edellisestä lastista on vielä sisällä. Ajattelin myös vaihtaa lautaset pienempiin. Silloin tulee oikeasti otettua vähemmän ruokaa! Ja oikeasti pärjään vähemmällä. Tiedän sen jo kerran kokeneena.
Ruuassakin vähemmän on enemmän!
 |
| Elämänpyörä vaiko maailmanpyörä? |
Hienoa pohdintaa!
VastaaPoistaJa nuo sun ajatukset tuosta syömisen "vähentämisestä" on varmaan toimivia! Kyl se vaan on niin, että pienempi lautanen, vähemmän ruokaa :)
Kiitos iive! Kyllä oli hyvä pohdiskella näitä asioita ihan tekstiksi asti. Selkeytti paljon omia ajatuksia omasta laihduttamisesta ja siitä, mihin oikeasti kannattaa kiinnittää huomiota :)
VastaaPoistaKatsotaan, millaisia muutoksia näillä pienillä säädöillä saadaan aikaan.
Mukavaa viikonloppua!
Ihanan rehellistä pohdintaa lihomisesta ja laihtumisesta! Kyllä se ajatustyö on tärkeää, jotta tiedostaa omat heikkoutensa, mutta myös vahvuutensa painonhallinnan/-pudotuksen suhteen.
VastaaPoistaAnnoskoko ja nopea syöminen kuulostavat tutuilta ongelmilta. Lisäksi itselläni on vielä paheena liian pitkät ruokavälit. Kun tulin tänään iltavuorosta kotiin, mietin, onko minulla nälkä ihan oikeasti vai haluanko vain syödä syömisen ilosta jotain. Nälkä minulla oli, tällä kertaa laskennallisestikin ihan varmasti ;), joten söin, mutta vain sen verran, millä ajattelin nälän poistuvan. Enemmän olisi tehnyt mieli, mutta päätin, ettei ole tarvetta. Se on haastavaa, mutta mahdollista. Joskus paremmin, toisinaan huonommin. Eteenpäin kuitenkin edetään, askel kerrallaan.
Rentouttavaa viikonloppua ja onnistuneita säätöjä :D
Kiitos Kaneli. Huomasin itsekin, miten tärkeää oli pohtia oman lihomisen ja laihtumisen taustoja ja missä vaiheessa näin on tapahtunut ja miksi. Ehkä nyt jotkin palaset loksahtivat paikoilleen. Toivotaan ainakin ;)
VastaaPoistaMinulla myös usein venyy ateriaväli liian pitkäksi ja sen seurauksena tulee ahmittua. Olen samaa mieltä kanssasi, että sellaisessa tilanteessa on parempi tietoisesti rajoittaa syömänsä ravinnon määrää, ettei tule syötyä ihan liikaa.
Onnitumisia sinullekin toivotellen :)